Näin tänään sälekaihtimien välistä kirkasta valoa. Lepäsin pienen potilaan vieressä kuunnellen tasaista tuhinaa. Katsoin verhon välistä pilkehtivää aurinkoa. Mieli lepäsi. Ajattelin. Tuo voisi olla kesän ilta-aurinko. Tai kevättalven kirkas, häikäisevä auringon säde. Tai kevätaamu. Nautin hetken marraskuisesta valon pilkahduksesta.
Marraskuussa valo tuntuu tulevan lähinnä kynttilöistä. Tai kelmeänä halogeeneistä. Tai ledeistä. Mitä näitä nyt on...Voihan sitä käpertyä hetkeksi taljan lämpöön hämärän hyssyyn ja haaveilla keväisestä Pariisista..tai...no vaikka lumesta...se vähän pehmentäisi tätä kelmeää valoa...
Gluteeniton elämä. Se on meidän elämää. Elämää keliakian kanssa. Keliakia on autoimmuunisairaus. Elinikäinen. Keliakikko ei tarvitse kuitenkaan lääkkeitä. Terveenä pysyy gluteenittomalla ruokavaliolla.
Kun ensimmäisen kerran saimme perheeseen diagnoosin keliakia. Se oli valtava helpotus. Syy lapsen huonoon vointiin. Olin onnellinen, että lapseni oli taas terve. Kunhan vain pidimme tiukasti huolta gluteenittomasta elämästä. Siitä tuli luonnollinen osa meidän perhettä. Meidän elämää.
Kun noin kuukausi sitten sain jälleen puhelun lääkäriltä. Se oli tietenkin myös helpotus. Tiesinhän jo, että pian toinenkin lapseni on jälleen terve. Mutta sitten tuli suunnaton suru. Suru vuosienkin takaa. Miksi? Miksi juuri minun lapseni? Tiesin kaikki faktat. Ja olin toki tyytväinenja helpottunutkin. Että diagnoosi saadaan näinkin varhain pienelle miehen alulle. Se helpottaa monia asioita. Mutta surun tunteita ei voinutkaan pyyhkiä sillä tiedolla. Valtavasti oloani helpotti rakas ystäväni, joka ymmärsi suruni. "Tosi tyhmää ja ankeeta" luki viestissä. Niin se on. Tyhmää ja ankeeta. Oli gluteeniton elämä tuttua tai tuntematonta.
Mutta onneksi elämä kantaa. Gluteenittomana erityisesti. Surukin väistyy. Kun sille antaa tilaa. Ja pystyy jälleen huomaamaan ne elämän postiiviset kannattajat. Ja onneksi keliakia on sairaus, jota pystyy hoitamaan. Se ei näy päälle, eikä sitä tarvitse lääkitä. Riittää kun syö oikein. Silloin on terve. Ihan terve!
Marraskuu. Mitä tapahtuikaan lokakuulle? Se vaan. Se vaan meni. Joutuisasti. Nauttien siitä uudesta sisäisestä energiasta, mitä olen tästä uudesta vaiheesta saanut. Työstä. Lasten kasvusta. Kyllähän se on väsyttänytkin. Mutta. Mutta kun suurinpiirtein kaikki on nyt hyvin. Elämä on hyvää. Iloitsen niin kovin tästä. Kaikestä tästä, mitä nyt on.
Jälkiviisaus ei ole kovin järkevää. Mutta täytyy todeta, että taaksepäin katsoessa näen väsyneen alakuloisen naisen hahmon. Ehkä jopa hieman masentuneen naisen. Sitä on vaikea myöntää. Mutta ehkä se kuitenkin oli sitä. Mielessäni on muutaman ystäväni ajatuksia masennuksesta. Se ei aina näy päälle päin. Se ei aina tarkoita sitä, ettei pääsisi sängystä ylös. Se ei aina tarkoita sitä, ettei pystyisi hymyilemään ihmisiä kohdatessa. Se on joskus se pohjaton kuilu, joka vaatii täyttymistään. Se onneton tila kun tuntuu, ettei mikään riitä. Mikään ei saa onnelliseksi Ei vaikka kuinka tietäisi onnen olevan tässä. Se on joskus näkymätöntä. Myös masentuneelle itselleen. Ja vasta jälkeen päin sen huomaa.
Minä rakastan työtäni. R A K A S T A N lapsiani. Ja miestäni. Yhdessä nämä kaikki saavat minut onnelliseksi. Olen taas elossa.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.JPG)
