perjantai 23. toukokuuta 2014

Valkoiset kukat


Onnea on. Sitä on. Se on hetkessä. Ohikiitävänä virtana. Jostain on vain tartuttava kiinni. Ja uskottava, että hellittää. 

Kaikille työstä tai elämästä väsyneille toivon hetken lepoa. Lohdutusta kesän lämpimästä aamuauringosta. Lempeästä tuulesta iholla. Tuhansien valkoisten kukkien tuoksusta. Vihreän tuoksusta. Onnea on. Sitä on. Se vain usein verhoutuu. Unohtuu. Hengitä. Olet sen äärellä. 

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Hiekkalaatikolla

Äiti, onko pakko olla kaikkien kaveri? 


Kahvihuone hiljenee, kun hän tulee sisään. Hän, jota ei pyydetä syömään työpaikkaruokalaan. Hän, jonka jutuille kukaan ei naura. Hän, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi. 

Nopeasti kengät jalkaan ja ulos. Muut tytöt ovat jo hiekkalaatikolla. Ovi kiinni ja muutama juoksuaskel. Mihin ne kaverit hävisivät. Jo kaukaa kuuluu naurua..sää et pääse leikkiin, me halutaanki leikkii meidän pihassa. Et tuu tänne.

Kello soi. Taas alkaa pitkääkin pidempi välitunti. Seisotaan ringissä. Pojat juoksee jotain rosvoo ja pollarii. Jutellaan ja nauretaan. Yksi huomaa jälleen seisovansa ringin ulkopuolella. Rinki tiivistyy. Näkyy vain selät. Kuuluu vain supatusta ja tirskumista.

Riipaisevan tuttua. Eikö vain? Hiekkalaatikolla tapahtuu monenlaista. Varmasti jokainen meistä on joskus jollain tapaa kokenut samaa. Jommalla kummalla puolella. Ringissä tai ulkopuolella. Tytöt nyt vaan on sellaisia. Ei sille mahda mitään, kolme on liikaa. Ja minä sanon että HÖPÖHÖPÖ. Miksi ihmeessä emme voi sille mitään? 

Helppoa asioille voiminen ei aina ole. Joskus täytyy todella olla salapoliisi, saadakseen selville, mitä oikein tapahtuu. Kuka vaikuttaa kehen, millä tavalla ja miksi? Mutta usein asiat ovat niinkin yksinkertaisia, että riittää kun kysyy, mitä täällä tapahtuu. Ja kaikki tietävät, mitä tapahtuu. Pieni leikin ohjaaminen uusille raiteille ja kas kummaa. Kolme mahtuu hyvin mukaan. Voi olla, että joutuu kaksi tai kolmekin kertaa antamaan uusia ideoita ja malleja toimia, mutta lopulta leikit sujuvat.

Joskus sitten leikit eivät millään ota sujuakseen, hyvistä yrityksistä huolimatta. Tuntuu, että aina tasaisesti jollakulla on pahamieli. Toiset vaativat ystävyydeltä paljon. Toisen itsetuntoa taas ei pienet kivet hetkauta. Joidenkin on vaikeaa hävitä, toinen pystyy nauramaan itselleen ääneen muiden kanssa. Joku on hyvin epävarma.  Ja toiselle ystävyys on hyvin joustavaa. 

Mitähän osaisin vastata tuohon alun tärkeään kysymykseen? Onko kaikkien kanssa pakko olla kaveri? Kaikkien kanssa on hyvä oppia tulemaan toimeen. Päiväkodissa, koulussa, puistossa ja pallokentällä. Ketään ei saa kiusata. Rohkeinta on uskaltaa olla erimieltä. Usein riittäisi ystävälliset sanat. Tuutko mukaan? En mä ajattele samalla tavalla. Ei kaikkien kanssa tarvitse olla paraskaveri. Mutta ketään ei saa jättää yksin.






keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Ajan viemää


Ruuhkavuodet. Jollain tapaa niin konkreettisesti sivaltaen huomaan ja tajuan mistä on kyse. Ei mitään ihmeellistä. Ja kuitenkin kaikkea. Paljon. Ja kiihtyvällä tahdilla. Paljon on aikeita ja ajatuksia. Ja enimmäkseen ei ehdi oikein edes ajatella. Asiat vaan tapahtuvat. Sitä mukaa kun ne tapahtuvat. Toisaalta se on hetkessä elämistä. Toisaalta tunne on ajoittain hallitsematon. Arki vie minua. Ja viikonloput ovat niin lyhyitä. Aikamoista taiteilua, jotta tulee pidettyä huolta kaikkien tarpeista ja toiveista. Ja niistä velvollisuuksista. Niin kuin töissä käymisestä. Kaikki palaset kuitenkin loksahtelevat melko usein melko hyvin paikoilleen. Aikatauluja on.



Ja aina ei ehdi, eikä jaksa kaikkea mitä haluaisi. Sitten on valittava se, mitä jaksaa ja mihin pystyy. Valintoja on elämä täynnä. Ei aina niin mieluisia. Sillä hetkellä. Mutta lopuksi kuitenkin tarpeellisia. Pieniä ja isoja valintoja. Kokonaisuus syntyy niin monesta osasta. Monesta palasesta. Jokaisen henkilökohtainen kokonaisuus. Suuremmista kokonaisuuksista puhumattakaan. Välillä tuntuu, että pienet palaset, ne pienet valinnat, ovat niitä kaikkein tärkeimpiä. Niitä, joista kumpuaa ilo ja onni. Tyytyväisyys ja hyvä olo. Ne arjen pienet hetket, jolloin voi päättää. Nyt istun hetken tämä ihana lapsi sylissäni. Nyt juoksen tuohon auringonpaisteeseen. Nyt laitan viestin ystävälle. Nyt suutelen. Nyt. 





tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuoden viimeinen päivä



Siinä jotain mystistä. Vuoden viimeisessä päivässä. Otetaan vastaan jotain uutta ja jätetään taakse mennyttä. Tavallaan näin teemme joka päivä. Uusi aamu on uusi alku. Mutta silti tässä vuoden viimeisessä päivässä on jotain erityistä. Ajatukset tahtomattaankin viipyilevät menneessä vuodessa. Ja toisaalta toiveet tulevasta heräävät. Keväänkin odotus alkaa. Pimeys väistyy. Vääjäämättä.




Elämä on muuttunut kuluneen vuoden aikana. Hienoista lopullisuutta on ilmassa. Lapset kasvavat. Se jos jokin on vääjäämätöntä. Yksi jakso elämässä on auttamatta ohi. Siihen liittyy haikeutta. Mutta nyt kuitenkin on sen aika. Kun perheessä ei enää ole pientä taaperoa paimennettavana, on edessä jotain muuta.




Vuosi on ollut raskas. Mutta hyvä ja tarpeellinen. Joskus elämä heittää eteen asioita, joita ei todella ollut tilannut. Eikä ne katso arkea tai pyhää. Keskeneräisyys. Siitä on jollain tapaa tullut minulle lohdullista. Kun heittää irti täydellisyyden mielikuvista. Alkaa nähdä kauneutta keskeneräisyydessä. Se jos mikä helpottaa. Syksyn muutosten jälkeen arki alkaa painua omiin uomiinsa. Se on ihan hyvä. 




Vuoden vaihtumisen juhlimiseen minulle on riittänyt tähtisädetikut ja ehkä  lasi kuohuvaa. Tinasta ennustaminen ja sauna. Joskus on tullut juhlittua enemmänkin. Vuoden viimein päivä taitaa tänä vuonna vaihtua vuoden ensimmäiseen aamuun kuitenkin näissä merkeissä...




Flunssa kun ei katso kalenteria. Sekin on ihan hyvä


Hyvää Uutta Vuotta toivoen. 
Armorikasta Uutta Vuotta. 
Itsellenne.











Kuvia menneeltä vuodelta.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Rauhallista Joulua!




Joulu. Olen aina pitänyt joulusta. Joulun tunnelmasta. Joulun tuoksuista. Antamisen ja saamisen ilosta. Valon juhlasta keskellä pimeintä talvea. Minulle joulu alkaa jo marraskuussa ja nuuttina kerätään viimeiset koristeet. Joulu on pieniä ajatuksia arjen keskellä. Odottamista. Valmisteluja. Huomaan, että vuosi vuodelta jouluun liittyvä vähemmän "to do" -listoja. "Pakko tehdä" - ajatuksia. Vähemmän ostelua. Todella paljon vähemmän pakonomaista siivoamista. Vähemmän stressiä. Mutta minä kai olen jouluihminen. Pidän joulun laittamisesta. Mutta vältän pakkoa. Myös joulumielen pakottamista. 





Erityisesti tänä joulun aikana olen ajatuksissani kulkeutunut miettimään, mitä tuo joulun tunnelma minulle juuri nyt merkitsee. Mitä toivon? Mitä odotan? Jouluun usein liittyy niin paljon erilaisia toiveita ja odotuksia. Tiedostamattomia ja tiedostettuja. Juuri nyt toivon pysähtymistä. Arjen hidastumista. Kaiken hyvän jakamista, mistä itse olen osalliseksi päässyt. 




Lasten riemu. Päiväunet yhteisen torkkupeiton alla. Glögilasi ja vihreät kuulat. Toivon, että hetken voi mieli levähtää. Hetken viivähtää valon äärellä.






Arkihuolesi kaikki heitä,
mieles' nuorena nousta suo!
Armas joulu jo kutsuu meitä
taasen muistojen suurten luo.
Kylmä voisko nyt olla kellä,
talven säästä kun tuoksahtaa
lämmin leuto ja henkäys hellä,
rinnan jäitä mi liuottaa?

Syttyi siunattu joulutähti
yöhön maailman raskaaseen,
hohde määrätön siitä lähti,
viel on auvona ihmisten;
kun se loistavi lasten teille,
päilyy järvet ja kukkii haat,
kuusen kirkkahan luona heille
siintää onnelan kaukomaat!

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Suhteellista




Surujen ja murheiden määrä on vakio. Vai onko? Murheet ovat niin suhteellisia. Surua ei voi mitata. Ei verrata. Eikä niitä voi asettaa tärkeysjärjestykseen.  Surut ja murheet ovat henkilökohtaisia. Ne ovat subjektiivisia. Suhteellisia. 

Toisille murhetta koituu rei'istä sukissa. Toisen kaataa epäonnistuminen. Toista kohtaa vakava sairaus. Joku eroaa. 

Joskus on hyvä saada näkökulmia. Uutta perspektiiviä. Suhteuttaa murheita. Nähdä surua pidemmälle. Joskus on aiheellista pysähtyä ja katsoa laajemmin. Mutta koskaan ei pidä vähätellä. Ei lytätä. Ei kumota. Kun ei elä toisen elämää. Ei pidä vähätellä, jos ei tiedä eletystä elämästä.  Ei voi tietää. Eikä samoja tunteita tuntea. Voi vain yrittää ymmärtää.

Toimii se toisinkin päin. Ei pidä kahdehtia toisen iloja, kun ei tiedä murheista.


Pakkasyö




"Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo

Kansa kartanon hiljaisen, yösydän-untaan kiskoo
Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta."