Kasvattaminen ja kasvaminen

Kasvattaminen on...tai kasvaminen on...se on...se on joskus hirveän vaikeaa. Ja vaikeinta siinä on se, että kun ymmärtäisi itseään niissä vaikeissa tilanteissa edes vähän. Saisi edes vähän kiinni siitä, miksi toimii niin kuin toimii. Ei se aina se uhma.. tai siis lapsen kehityshaasteet... nosta omia niskavilloja pystyyn. Ei. Ei sen lapsen käyttäytymisen kohtaaminen ole aina vaikeaa. Vaikeaa on kohdata se oma pimeä puoli silloin, kun pitäisi olla jotain ihan muuta. Kauheaa on kun oma lapsi ärsyttää niin ettei meinaa kestää katsoa. Ja kun saisi kiinni jostain sellaisesta...omassa toiminnassa...omissa ajatuskuvioissa...jossain...kun saisi kiinni, tunnistaisi jotain, sitten pystyisi oikeasti muuttamaan tai muuttumaan. Ja sitten kun saisi sen voiman siihen muutoksen vääntöön itsessään. Ja niin tuhannesti kun on päättänyt toimia toisin ja sitten. Sitten kuin vierestä katsoisi vierasta ihmistä. Joka puhuu ihan mitä sattuu ja tekee ihan mitä sattuu. Ja raivo päässä. Se suhahtelee hampaiden välistä ja korvista. Sauhuten.

Olen melko vakuuttunut yhdestä asiasta. Olen tämän havainnut niin oman työni kautta kuin omaa vanhemmuttani pohtiessa. On kaikkein vaikeinta antaa omalle lapselle se, mistä itse on jäänyt paitsi. Enkä nyt tarkoita materiaa. Sitä jotain ja sen puuttumista on hurjan vaikea tunnistaa itsessään. Saati tunnustaa, saati sallia omalle lapselle. Mutta kun tämän oivaltaa ja pystyy jostain siihen muutoksen voimaan. Toimii toisin oman lapsen kohdalla. Sallii lapselleen jotain sellaista tunnetta tai tunteita, mitkä eivät itselle ole olleet sallittuja tai mahdollisia. Silloin saa myös itse. Silloin pääsee osalliseksi myös itse siitä jostain. Ja joskus sitä tietysti voisi päästää itsensä pikkuisen vähemmällä analysoinnilla. Sekin voisi joskus helpottaa.

Haihtuva hetki

  

"On hyvä elää

haihtuvassa hetkessä,

käsi toisen kädessä

kohdata se mikä tulee

tai jättää tulematta."

-A-M Kaskinen-

 

Aika. Se hiipii tasaisen varmasti eteen päin. Kaksikymmentä-, kolmekymmentä- tai neljäkymmentä...kuka näitä nyt muistaa. Ja onko sillä nyt juuri väliäkään. Tämä hetki ratkaisee. 

Flunssa

Se ei toivottu vieras. Flunssa. Nuhjuinen olo. Aivastus. Keuhkoputkia karhentava tunne. Aivastus. Kutitusyskä. Aivastus. KaMaLan kipeä kurkku. Blaah. Se on taas flunssa. Vastahan tässä parisen viikkoa oltiin melkein täysin terveitä...talvi...Blaah...

Inkivääritee. Auttaa kolotukseen. Lihasten ja pään ja kurkun. Suosittelen. Tuoreen inkiväärin palat sopivat esimerkiksi jasmiiniteen joukkoon. Voi laittaa myös hunajaa. Se helpottaa kutinayskään (siis kun kurkunpäässä kutittaa niin, niin, niin paljon, että lopulta on pakko yskiä, yskiä, yskiä...ja tämä tuntitolkulla kestävä kutina estää tietenkin erityisesti juuri nukkumatin saapumista...). Väistämättä tulee ikävä kesää. Kesällä juuri kukaan ei ole flunssassa. Mutta onneksi kevättä kohti mennään ja siis väistämättä myös kesää kohti. 

Juhlat

Aikuisten juhlat. Miten mukava konsepti. Näin kolmen lapsen äitinä, se on suorastaan...ihana konsepti...ihana, mahtava, upea...seuraavaan aamuun asti. Kun lapset heräävät viimeistään kuudelta. Mutta ehei, ei tällä kertaa. Tällä kertaa eivät olleet ne lapset, vaan ne muutamat hassut tunnit aamuyön ja aamupäivän välillä...

Mutta palataanpaa siihen upeaa osioon. Siis aivan mahtavat aikuisten syntymäpäiväjuhlat. Paikkana viihtyisä Ravintola Farang. Ja todellakin Ravintola isolla kirjaimella. Kaikki kohdallaan. Kiitos vaan sankarille.Upea ilta, mahtavaa seuraa ja se ruoka ja juoma. Ei jättänyt ketään kylmäksi.

Mutta kyllähän tämä ihana ilta vaatii veronsa. Ja siihen sitten lääkkeeksi tätä

Ensin pieni hiihtolenkki lasten kanssa (pientä ja isoa puhaltelua) ja sitten saunaan ja veden syleilyyn.

Meritähdistä

Olin ensin ajatellut kirjoittaa aikuisten juhlista, hyvästä ruoasta ja siitä kaikesta toipumisesta...mutta tulikin aika kirjoittaa meritähdistä. Aika pysähtyä. Aika ajatella. 

"Eli merenpohjassa Meritähti tuhat tonnia vettä yllä.

- Minä jaksan kyllä.

- On terävät sakarat ja litteät pakarat ja paineen kestävät kakarat!"

 -Kirsi Kunnas-

Joskus tulee vastaan asioita, joiden toivoisi painavan sydäntä vähän vähemmän.. 

Elämä itsessään onneksi kantaa.

Ps. Toipumisesta tuonnempana

Puhelin

Puhelin tuo kätevä hyödyke. Ennen puhelin oli puheluita varten. Nykyään sillä toimitetaan paaaaljon muutakin. Puhelin on myös pakoväline. Käyn ihan vain vilkaisemassa, mitä facessa....ihan vain kurkkaan sähköpostit...ai niin, mikäs se olikaan sen kaupan osoite ja aukiolo...siinä ikään kuin saa hetken ihan itselleen, kun uppoutuu sekunneiksi, joskus minuuteiksi puhelimeen. Ei aina niin hyvä asia. Ei ollenkaan. Joskus enemmän kuin tarpeellinen. Sitten on se asia, mikä harmittaa ja osittain huolettaa. Nimittäin se kun erehdyt puhelimella oikeasti puhumaan. Silloin on yleensä välittömästi pystyssä jonkin sortin toinenmaailmansota. Tai vähintäänkin pissahätä. Ei se vilkaisu, mutta se puhuminen. Ja selitä siinä sitten ihmisille, että en pysty päivällä juurikaan puhumaan puhelimessa. MITEN NIIN ET PYSTY. Sähän olet päivät pitkät kotona...Niin mutta kun siitä ei tule mitään. Muuta kuin paha mieli kaikille. No puhutaan illalla. No kun tuota...anteeksi mutta iltaisin olen usein niin lopen väsynyt, että puhelimessa puhuminen on ihan totta viimeinen asia mikä tulee mieleen. Itsekästä?!? Ehkä, mutta näin se menee. Iltaisin ennen lasten nukkumaanmenoaikaa (se ihmeellisen nopeasti sujahtava aika miehen tultua kotiin töistä...) voi olla pieni mahdollisuus, että muistaa soittaa takaisin. Vessasta. Vessa on paikka jossa saa olla jokseenkin rauhassa, jos toinen viihdyttäjä on paikalla...Ovi lukkoon ja puhuu hiljaisella.

Kiitos ja anteeksi ystävät ja tutut. Kyllä tämäkin elämän vaihe sitten joskus helpottaa. Kiitos kun jaksatte.

Antaa valon tulla

Aurinko. Ihana aurinko. Mitä sitä sen enempää sanoin kuvailemaan.

Tälläisenä kauniina päivänä, kun nenät niiskuttavat ja varpaita paleltaa (auringon lämmöstä ja valosta huolimatta), on oikein hyvä päivä leipoa. Leipoa vuoden ensimmäiset laskiaispullat. Hautautua tyynyjen ja taljojen alle. Ja olla vaan. Ja antaa valon tulla.

Gluteenittomat/Maidottomat Laskiaispullat

5dl vettä

50g hiivaa

3tl psylliumkuorijauhetta

1 muna

2dl sokeria

1,5 tl suolaa

1 rkl kardemummaa

200g maidotonta margariinia

11dl gluteenitonta jauhoseosta

Liuota hiiva veteen, lisää psylliumkuorijauhe ja anna turvota 10min. Lisää muna, sokeri, suola, kardemumma ja pehmeä rasva sekä jauhoista n 6dl. Vatkaa sähkövatkaimella muutama minuutti. Lisää loput jauhot ja jatka sähkövatkaimella vatkaamista. Leivo pullat runsaalla jauholla. Kohota leivinpaperin päällä, voitele munalla ja ripsauta sokeria päälle. Paista 225 asteessa n. 10-15 minuuttia. (Ohje mukailtu kirjasta Jokinen-Kekkonen: Hapanleivästä sacherkakkuun, Gluteenottomia leivonnaisia)

Vatkaa soijavispiä ja lisää soijavaahtoa sekä mansikkahilloa runsaasti halkaistun pullan väliin. NAM!

  

Poro

Rakastan Pentikin poroja. Hopeoituja poroja. Erityisesti näitä pieniä.

Pienet herättävät...hmm...hellyyttä. Pitkään pyörittelin niitä hyppysissäni Pentikin liikkeissä käydessäni. Ajattelin miten voisin perustella itselleni näiden ihanuuksien ostoa. Sitten ostin yhden. Ja sitten toisen...ja eräänä päivänä löysin myös erittäinkin hyvän perustelun. Löysin sen täältä. Kiitos!!

Maanantain hämyä

Tämä maanantai aamuinen hämy päiväkodin pihalta kirvoitti ajatukset tulevaisuuteen. Esikoululaisesta tulee pian koululainen. Äiti menee töihin. Ja pienin meistä pääsee päiväkotiin. Niin, hän ajattelee pääsevänsä päiväkotiin. Mikä hyvä ajatuskuvio. Positiivisuus vie elämässä eteen päin. Siinä pienten ryhmän ikkunoiden alta kävellessä tulin ajatelleeksi, miten helposti ajatellaan, että meillä kaikilla suomalaisilla on samanlaiset lähtökohdat ja tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikkeen. Hyvään. Tai mitä ajatellaan hyväksi. Mutta näin ei ole. Muun muassa sosiaalinen perimä seuraa meitä joskus piinallisen huomamatta, neurobiologisesta perimästä puhumattakaan.... Onnea tai onnellisuutta se tai ne ei tosin aina määrää. Ja yksilölliset voimavarat voivat myös viedä suuntaan jos toiseen. Alkoholisti-äidin hylkäämällä lapsella on hyvin erilaiset lähtökohdat kuin lapsella, joka on kasvanut ehjässä kodissa. Tapatyöttömien (nyt en tarkoita vastentahtoaan työttömiä tai sairaita, vaan niitä, joilla ei ole minkäänlaista aikomustakaan hakeutua töihin) lapsista tulee helpommin työttömiä kuin yrittäjäperheen vesoista. Niin, ihan näin yksioikoistahan ei elämä tietenkään ole. Välillä tuntuu, että omat lapsetkin ovat joskus niin epätasa-arvossa toisiinsa nähden. Vaikka ovatkin samasta puusta veistettyjä. Ja pyrimme tasa-arvoiseen kohteluun. Mutta kun yhdellä on tulisielu, toinen on rauhallinen ja sopeutuva ja kolmas syötävän suloinen kokoperheen miehulainen. Lähtöasetelmat elämälle voivat monella tasolla olla hyvin erilaisia. Hyvin epätasa-arvoisia.

Toivon suuresti, että osaisin juurruttaa omiin lapsiini positiivisen ajattelun voiman. Sellaista Peppi Pitkätossumaista suhtautumista elämän haasteisiin. Siinä on itselläkin työn sarkaa.

Hiusharja

Miten voikaan kulminoitua yhteen pieneen esineeseen niin paljon tunnetta. Kun tosiaankin asustaa kolmen pienen ihmisen ja yhden ison ihmise  kanssa, ei tosiaankaan kaikki tavarat ihan aina ole niille osoitetuilla paikoilla. Yhden asian olen toivonut, että hiusharja löytyisi aina vessan kaapista sieltä mihin olen sen laittanut (ylähyllylle). Olen yrittänyt tehdä selväksi, että se on minulle tärkeää. Että löydän aina hiusharjan heti. Ettei tarvitse etsiä. Kun päivät pitkät etsii erinäisiä tavaroita (ja ajoittain itseään ja lapsiaan...). Ei halua todellakaan etsiä hiusharjaa. Sitä voi olla vaikea ymmärtää. Mutta jossain se raja menee. Kai tämä ilmiö liittyy myös siihen, että kun päivät pitkät on jatkuvasti valmiina tarttumaan ja täyttämään lasten välittömiä toimia vaativia tarpeita, ei enää illalla suihkun jälkeen jaksa. Ei jaksa enää sitten kun on vihdoin se hetki olla omien ajatusten kanssa. Sitten ei jaksa enää aloittaa etsimistä. Hiusharjahan helposti sulautuu lelujen joukkoon, sujahtaa sohvan tyynyjen väliin, eksyy pyykkikoriin....

Eilinen -30 asteen pakkanen oli piirtänyt kauniitä kukkia kuistin ikkunoihin. Aurinko hellii.

Ps. Tämä melkein unohtui. Kaunis.

Järjestyksestä

Minä niin rakastan järjestystä. Sitä että tavarat ovat paikoillaan. Ja on siistiä. Siis siivottua. Mutta...sattuneesta syystä viisi henkisessä perheessä...ei aina ole siistiä tai siivottua...varsinkin kun kolme säännönmukaisesti purkaa koko ajan toisesta päästä. Siis purkaa tavaroita, vaatteita, ja ja ja...toisinaan ihailen ihmisiä, jotka pystyvät hyppimään vaatekasojen yli. Pystyvät jättämään tiskit pöydälle.Roskat ja murut lattialle. Antavat asioiden olla. Eivät ehkä huomaa, eivät kiinnitä huomiota. Välillä minua ärsyttää suunnattomasti, kun minä huomaan kaiken. Ja kun huomaan, en pysty olemaan tekemättä mitään. Olenkin tietoisesti pyrkinyt jättämään väliin. Yrittänyt sietää niitä murusia pöydän alla.Yrittänyt ajatella, että tiskikoneen voi tyhjentää tuonnempana. Tavarat voi korjata myöhemmin. Helppoa se ei ole. Siivoamisen jälkeen tuntuu vaan niin mukavalle. Vaikka sitä mukavuutta kestääkin ehkä noin puoli tuntia...Voisinkin todeta, kuten Erin Me Naiset lehdessä (joskus viime syksynä), että milloin minusta tuli näin v***n kolmikymppinen...

Kirpputorilta

Nyt kun viikon loppu postaukset on lähes saatu alta pois, vielä yksi...mummolan lähellä on aivan ihana  Fidan kirpputori. Siellä tykätään käydä tyttöporukalla. Vaatteet on lajiteltu väreittäin. Miten mukava onkaan kiertää lempivärit. Ja katsoa löytyykö mitään. No...yleensä löytyy...

Muutamalla eurolla tirolilaistyyppinen valkoinen villainen neuletakki ja hmm...minkähän tyyppisiksi nyt noita farkkuja kutsuisi...

Kevät meinaa olla mielessä. Posti toi tälläiset ihanuudet Ellokselta. Jotain pientä uutta keväistä...

 

Ps. Ja nämä kesto ihanuudet...

Nuutinpäivä

Kun vie kuusen ulos loppiaisena. Ja enimmät joulukoristeet. Tulee hetkeksi tyhjä olo. Olohuone näyttää ja tuntuu tyhjältä. Ja kai sielunkin hetkiseksi valtaa haikeus. Vuoden päästä sitten. Nuutinpäivän kunniaksi (13.1) korjasin talteen loputkin koristeet. Valot saivat vielä jäädä lasten huoneisiin. Ja yksi sitkeä Amaryllis vielä työnsi viimeisen vartensa kukkaa varten. Puhkeamaisillaan.

Ps. Myöskään Reino-tossuja ei voi koskaan kuvata liikaa...

Mummola

Mummolassa on mukava viivähtää hetki. Aurinko ja pakkanen. Se on mukava yhdistelmä näin talvella. Tuntui taas, kuin aurinko olisi taas paistanut ensimmäistä kertaa ikinä. Se on tämä pimeä talvi. Joka onneksi alkaa kääntyä kevääksi. Mummolassa on mukava leipoa. Tällä kertaa muffinseja. Gluteeniton, maidoton, soijaton. ton-ton-ton. Vaan ei mauton. Farinalla onnistuu. Kiitos Vuohelan Herkku jälleen mausta! Kyllä maistuu.

Suklaakakku jauhoseos

3 munaa

1,5dl margariinia

lisäsin vielä 1 banaanin ja suklaahippuja

Harmaa arki - Arjen harmaus

Usein puhutaan arjen harmaudesta. Arki on harmaata, ankeaa, päivästä toiseen toistuvaa. Minä pidän ihan perusarjesta. Siitä harmaasta. Missä ei tule yllätyksiä. Mikä rullaa kuin itsestään...harmaa on mielestäni rauhoittavaa, ei ankeaa...hetkinen..viime aikoina vaan ei ole näkynyt tuota tasaisesti rullaavaa...usein joku lapsista on jonkin haasteellisen kehitysvaiheen huipulla, tempaisten myös minut siihen aallokkoon...tai sitten iskee kuume. Tai vatsatauti. Tai mies lähtee viikoksi työmatkalle. Tai...tai sitten iskee se pahin. Yövalvominen. Aina ei edes lapset. Eikä mies (KRRRKRHHHH-KRRKRRHH...). Vaan ihan vaan aamuyön pimeät tunnit valveilla ilman sen näkyvämpää syytä. Se sitä on rasittavaa. Ympärillä tuhistaan rauhallisesti. Edes kello ei raksuta. Mutta päässä alkaa raksuttaa. Joku sanoo, että aamuyöstä ne stressihormoonit herättää. Valvoneena sitä ei kukaan ole parhaimmillaan. Mutta onneksi on rutiinit. Kouluihin vieminen, ulkoilu, syöminen ja päiväunet. Jos ei olisi sitä harmaata rauhoittavaa rutiinia, päivä kuluisi huomattavasti raskaammin. Suosittelen.

Ja sitten on tietaenkin tämä

joka pitää mielen lauhkeana ja pään selvänä. Ja kehon kunnossa. Tai ainakin voi haaveilla, että näin on ;-) ...kehon laita.


Ps. Rutiinit on jees. Sisäinen kiire nou. Siinäpä se. Mistä tasapaino...

Kiire

Kaksi vuotiaalla ei ole koskaan kiire. Paitsi leikkimään. Tai kerhoon. Kaksi vuotias ei ymmärrä miksi muilla on kiire. Miksi pitää vaan pukea ja lähteä, vaikka on juuri aloittanut mielenkiintoisen tutkimusmatkan pikku-traktoreiden ja puuhamiesten maailmaan...minulla on liian kiire. Kiire viemään, tuomaan, hakemaan. Kiire kauppaan, kiire ulos, kiire laittamaan ruokaa tai kiire vessaan. Mistä  se kiire tulee? Aikataulut. Pahuksen aikataulut. Koulusta ei voi myöhästyä, ei liioin esikoulun retkeltä suklaatehtaalle (nam). Sitten on se sisäinen kiire. Mikä on usein vielä aikataulujakin pahempi. Kiire pedata vuoteet, kiire valmistaa aamupalaa, kiire harjata hampaa, täytyy siivota, täytyy tyhjentää astianpesukone, täytyy laittaa ruokaa, täytyy, täytyy, täytyy ehtiä, ennen kuin....huoooohhhh.....

Joka päivä joudun tietoisesti muistuttamaan itseäni sisäisestä kiireestä. Muistuttamaan, että sisäinen kiire ei ole itse tarkoitus. Sisäistä kiirettä vastaan tulee taistella. Se pilaa päivän. Varmasti. Pienellä lapsella on hetkessä elämisen taito. Missä vaiheessa se katoaa? Mistähän sen taas löytäisi? Ainakin hetkittäin. Sisältä päin kaiketi...

Ps. Pieniä varpaita ja niskavilloja ei koskaan voi kuvata liikaa...pitäydyn muuten iphonelaatuisissa valokuvissa (sarjassa kokeiltavia asioita; puhelinkuvablogi...), kunnes eteeni jossain kaupassa tupsahtaa kätevä, pieni, arjessa helposti mukana kulkeva, näppärä järkkäri..... ;-)

Olipa kerran elämä. Josta ei puuttunut vauhtia tahi vaarallisia tilanteita. Joskaan ei hitaita hetkiäkään. Hetkiä, jolloin aika todella tuntuu pysähtyvän. Kello jättää yhden lyönnin. Melkein. Kun on nainen. Kun on äiti. Kun on vaimo. Elämään mahtuu melko lailla laidasta laitaan. Tunteita ja tunnelmia. Välillä tuntuu tosin, kuin itse eläisin hidastetussa filmissä ja kaikki muu ympärilläni pyörisi tupla nopeutta (tiedättehän, niin kuin käsin veivattavissa mustavalkoelokuvissa, joita pyöritetään koneella...). Pidän kaikesta kauniista. Tiedän, se on suhteellista ja pitkälti katsojan silmissä. Valkoinen on kaunista ja harmaan sävyt ovat rauhoittavia.

Ps. Löytyy tästä olemisesta muitakin sävyjä....vähän kaikkea...