Vuoden viimeinen päivä

Siinä jotain mystistä. Vuoden viimeisessä päivässä. Otetaan vastaan jotain uutta ja jätetään taakse mennyttä. Tavallaan näin teemme joka päivä. Uusi aamu on uusi alku. Mutta silti tässä vuoden viimeisessä päivässä on jotain erityistä. Ajatukset tahtomattaankin viipyilevät menneessä vuodessa. Ja toisaalta toiveet tulevasta heräävät. Keväänkin odotus alkaa. Pimeys väistyy. Vääjäämättä.

Elämä on muuttunut kuluneen vuoden aikana. Hienoista lopullisuutta on ilmassa. Lapset kasvavat. Se jos jokin on vääjäämätöntä. Yksi jakso elämässä on auttamatta ohi. Siihen liittyy haikeutta. Mutta nyt kuitenkin on sen aika. Kun perheessä ei enää ole pientä taaperoa paimennettavana, on edessä jotain muuta.

Vuosi on ollut raskas. Mutta hyvä ja tarpeellinen. Joskus elämä heittää eteen asioita, joita ei todella ollut tilannut. Eikä ne katso arkea tai pyhää. Keskeneräisyys. Siitä on jollain tapaa tullut minulle lohdullista. Kun heittää irti täydellisyyden mielikuvista. Alkaa nähdä kauneutta keskeneräisyydessä. Se jos mikä helpottaa. Syksyn muutosten jälkeen arki alkaa painua omiin uomiinsa. Se on ihan hyvä. 

Vuoden vaihtumisen juhlimiseen minulle on riittänyt tähtisädetikut ja ehkä  lasi kuohuvaa. Tinasta ennustaminen ja sauna. Joskus on tullut juhlittua enemmänkin. Vuoden viimein päivä taitaa tänä vuonna vaihtua vuoden ensimmäiseen aamuun kuitenkin näissä merkeissä...

Flunssa kun ei katso kalenteria. Sekin on ihan hyvä

Hyvää Uutta Vuotta toivoen. 

Armorikasta Uutta Vuotta. 

Itsellenne.

Kuvia menneeltä vuodelta.

Rauhallista Joulua!

Joulu. Olen aina pitänyt joulusta. Joulun tunnelmasta. Joulun tuoksuista. Antamisen ja saamisen ilosta. Valon juhlasta keskellä pimeintä talvea. Minulle joulu alkaa jo marraskuussa ja nuuttina kerätään viimeiset koristeet. Joulu on pieniä ajatuksia arjen keskellä. Odottamista. Valmisteluja. Huomaan, että vuosi vuodelta jouluun liittyvä vähemmän "to do" -listoja. "Pakko tehdä" - ajatuksia. Vähemmän ostelua. Todella paljon vähemmän pakonomaista siivoamista. Vähemmän stressiä. Mutta minä kai olen jouluihminen. Pidän joulun laittamisesta. Mutta vältän pakkoa. Myös joulumielen pakottamista. 

Erityisesti tänä joulun aikana olen ajatuksissani kulkeutunut miettimään, mitä tuo joulun tunnelma minulle juuri nyt merkitsee. Mitä toivon? Mitä odotan? Jouluun usein liittyy niin paljon erilaisia toiveita ja odotuksia. Tiedostamattomia ja tiedostettuja. Juuri nyt toivon pysähtymistä. Arjen hidastumista. Kaiken hyvän jakamista, mistä itse olen osalliseksi päässyt. 

Lasten riemu. Päiväunet yhteisen torkkupeiton alla. Glögilasi ja vihreät kuulat. Toivon, että hetken voi mieli levähtää. Hetken viivähtää valon äärellä.

Arkihuolesi kaikki heitä,

mieles' nuorena nousta suo!

Armas joulu jo kutsuu meitä

taasen muistojen suurten luo.

Kylmä voisko nyt olla kellä,

talven säästä kun tuoksahtaa

lämmin leuto ja henkäys hellä,

rinnan jäitä mi liuottaa?

Syttyi siunattu joulutähti

yöhön maailman raskaaseen,

hohde määrätön siitä lähti,

viel on auvona ihmisten;

kun se loistavi lasten teille,

päilyy järvet ja kukkii haat,

kuusen kirkkahan luona heille

siintää onnelan kaukomaat!

Suhteellista

Surujen ja murheiden määrä on vakio. Vai onko? Murheet ovat niin suhteellisia. Surua ei voi mitata. Ei verrata. Eikä niitä voi asettaa tärkeysjärjestykseen.  Surut ja murheet ovat henkilökohtaisia. Ne ovat subjektiivisia. Suhteellisia. 

Toisille murhetta koituu rei'istä sukissa. Toisen kaataa epäonnistuminen. Toista kohtaa vakava sairaus. Joku eroaa. 

Joskus on hyvä saada näkökulmia. Uutta perspektiiviä. Suhteuttaa murheita. Nähdä surua pidemmälle. Joskus on aiheellista pysähtyä ja katsoa laajemmin. Mutta koskaan ei pidä vähätellä. Ei lytätä. Ei kumota. Kun ei elä toisen elämää. Ei pidä vähätellä, jos ei tiedä eletystä elämästä.  Ei voi tietää. Eikä samoja tunteita tuntea. Voi vain yrittää ymmärtää.

Toimii se toisinkin päin. Ei pidä kahdehtia toisen iloja, kun ei tiedä murheista.

Pakkasyö

"Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo

Kansa kartanon hiljaisen, yösydän-untaan kiskoo

Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan

Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta."

Kelmeää valoa

Näin tänään sälekaihtimien välistä kirkasta valoa. Lepäsin pienen potilaan vieressä kuunnellen tasaista tuhinaa. Katsoin verhon välistä pilkehtivää aurinkoa. Mieli lepäsi. Ajattelin. Tuo voisi olla kesän ilta-aurinko. Tai kevättalven kirkas, häikäisevä auringon säde. Tai kevätaamu. Nautin hetken marraskuisesta valon pilkahduksesta. 

Marraskuussa valo tuntuu tulevan lähinnä kynttilöistä. Tai kelmeänä halogeeneistä. Tai ledeistä. Mitä näitä nyt on...Voihan sitä käpertyä hetkeksi taljan lämpöön hämärän hyssyyn ja haaveilla keväisestä Pariisista..tai...no vaikka lumesta...se vähän pehmentäisi tätä kelmeää valoa...

Gluteeniton elämä

 Gluteeniton elämä. Se on meidän elämää. Elämää keliakian kanssa. Keliakia on autoimmuunisairaus. Elinikäinen. Keliakikko ei tarvitse kuitenkaan lääkkeitä. Terveenä pysyy gluteenittomalla ruokavaliolla. 

Kun ensimmäisen kerran saimme perheeseen diagnoosin keliakia. Se oli valtava helpotus. Syy lapsen huonoon vointiin. Olin onnellinen, että lapseni oli taas terve. Kunhan vain pidimme tiukasti huolta gluteenittomasta elämästä. Siitä tuli luonnollinen osa meidän perhettä. Meidän elämää.

Kun noin kuukausi sitten sain jälleen puhelun lääkäriltä. Se oli tietenkin myös helpotus. Tiesinhän jo, että pian toinenkin lapseni on jälleen terve. Mutta sitten tuli suunnaton suru. Suru vuosienkin takaa. Miksi? Miksi juuri minun lapseni? Tiesin kaikki faktat. Ja olin toki tyytväinenja helpottunutkin. Että diagnoosi saadaan näinkin varhain pienelle miehen alulle. Se helpottaa monia asioita. Mutta surun tunteita ei voinutkaan pyyhkiä sillä tiedolla. Valtavasti oloani helpotti rakas ystäväni, joka ymmärsi suruni. "Tosi tyhmää ja ankeeta" luki viestissä. Niin se on. Tyhmää ja ankeeta. Oli gluteeniton elämä tuttua tai tuntematonta. 

Mutta onneksi elämä kantaa. Gluteenittomana erityisesti. Surukin väistyy. Kun sille antaa tilaa. Ja pystyy jälleen huomaamaan ne elämän postiiviset kannattajat. Ja onneksi keliakia on sairaus, jota pystyy hoitamaan. Se ei näy päälle, eikä sitä tarvitse lääkitä. Riittää kun syö oikein. Silloin on terve. Ihan terve!

Marraskuu

Marraskuu. Mitä tapahtuikaan lokakuulle? Se vaan. Se vaan meni. Joutuisasti. Nauttien siitä uudesta sisäisestä energiasta, mitä olen tästä uudesta vaiheesta saanut. Työstä. Lasten kasvusta. Kyllähän se on väsyttänytkin. Mutta. Mutta kun suurinpiirtein kaikki on nyt hyvin. Elämä on hyvää. Iloitsen niin kovin tästä. Kaikestä tästä, mitä nyt on.

Jälkiviisaus ei ole kovin järkevää. Mutta täytyy todeta, että taaksepäin katsoessa näen väsyneen alakuloisen naisen hahmon. Ehkä jopa hieman masentuneen naisen. Sitä on vaikea myöntää. Mutta ehkä se kuitenkin oli sitä. Mielessäni on muutaman ystäväni ajatuksia masennuksesta. Se ei aina näy päälle päin. Se ei aina tarkoita sitä, ettei pääsisi sängystä ylös. Se ei aina tarkoita sitä, ettei pystyisi hymyilemään ihmisiä kohdatessa. Se on joskus se pohjaton kuilu, joka vaatii täyttymistään. Se onneton tila kun tuntuu, ettei mikään riitä. Mikään ei saa onnelliseksi Ei vaikka kuinka tietäisi onnen olevan tässä. Se on joskus näkymätöntä. Myös masentuneelle itselleen. Ja vasta jälkeen päin sen huomaa. 

Minä rakastan työtäni. R A K A S T A N lapsiani. Ja miestäni. Yhdessä nämä kaikki saavat minut onnelliseksi. Olen taas elossa. 

Parempi äiti

Aika aikaansa kutakin. Pitää paikkansa. Monessa. Olen ollut suunnattoman onnekas. Ihan ensiksi näistä vuosista. Ihanista vuosista kotona. Kasvun äärellä. Tärkeänä ja tarpeellisena. Ihan jokainen päivä. Lyhyt aika minun elämässäni. Kuitenkin lasteni koko tähän astinen elämä. Olen äärettömän onnellinen, että olen jaksanut. Ainakin useimmiten. Että olen saanut olla. Että olen pystynyt. 

  

Tiedän olevani etuoikeutettu. Olen onnekas, että minulla on ollut mahdollisuus valita. Aina ei voi valita. Aina ei saa haluta. Syitä on monia. Ja ratkaisujakin on monia. Jokaisen perheen täytyy luovia oma väylänsä. Helppoa se ei ole. Neuvojia ja neuvoja kun on joka lähtöön...halusit tai et...mutta onneksi tässäkään asiassa ei ole olemassa absoluuttista totuutta. Jokaisen perheen täytyy tehdä omat ratkaisunsa. Ne, jotka kullekin parhaiten siinä hetkessä, siinä realismissa sopii. Minä en olisi halunnut valita toisin. Ja tämä on ollut meille hyvä näin. Mutta muistan aina hyvän ystäväni sanat. "Olen niin paljon parempi äiti, kun saan mennä välillä töihin". Ja se on ollut heille hyvä niin. Kerrassaan mahtavasti oivallettua elämän totuutta. Mikä sopii minulle, ei sovi automaattisesti kaikille muille.

Mutta....nyt on ollut I H A N A A palata töihin!!! Siis I H A N A A!!! Kaikesta haikeudesta huolimatta hymy on korvasta korvaan! Vanhemmuus on aika usein ristiriitojen aallokossa poukkoilua. Sitä odottaa, että lapset kasvavat ja samalla tuntee haikeaakin haikeamman läikähdyksen rinnan alla. Mutta nyt täytyy kertoa, että tämän lehden kääntäminen tässä hetkessä, on enimmäkseen tuntunut hyvältä ja oikealta. Eletään päiväkodin, koulun ja töiden välistä elämää.

Nautin taas työstäni. Mahtava huomata työn keskellä, miten olenkaan oikeassa ammatissa. Miten paljon pidän työstäni. Tätä kaikkea helpottaa tietenkin työkaverit. Huiput työkaverit. Ja appivanhemmat neljän kilometrin päässä. Korvaamatonta apua. Olen siis edelleen onnekas. Ja miten paljon virtaa tämä uusi elämänvaihe on minuun tuonut. Ja niin. Tunnen myös olevani niin paljon parempi äiti. Tässä hetkessä tästä kaikesta voi vaan iloita ja kiittää.

Vartalo

Tämä asia on pyörinyt mielessäni viime aikoina. Jostain syystä eteeni tuli eilen ystäväni Facebook-päivityksen kautta tämä Hope Avenue blogi-kirjoitus. Olen tätä samaista asiaa pyöritellyt jo vuosia. Kahden tytön äiti kun olen. 

Kun vanhin tyttäreni oli noin puolitoista vuotias, tein tietoisesti päätöksen. Lupasin itselleni, että lopetan oman kehoni ääneen arvostelun. Sen mitä me naiset varmaan kautta aikojen olemme peilin edessä tehneet. "Voi tätä läskiä, voi näitä reisiä, voi mikä leveä perä, kato mitkä allit...". Tiedän. Sorrun siihen joskus aikuisten kesken. Lupasin itselleni, että pyrin ennemmin ihailemaan itseäni peilin edessä kuin kritisoimaan. Omaan kehon ja aineenvaihdunnan, joka nyt ei ole tähän aikaan ihan se ihanne mallinen, langanlaiha siro...vaikka lyhyt ja normaalipainoinen olenkin. Paljon täytyy minun vaalia tervettä ruokavaliota, jotta kilot eivät ala karttua. Senkin lupasin tehdä oman terveyteni vuoksi. Lupasin itselleni, että lopetan laihdutuskuureista puhumisen. Raskauksien jälkeen erityisesti on ollut tarvetta syödä terveellisemmin, ei laihduttaa.  Lupasin itselleni, että lopetan myös muitten naisten (ja miesten) arvostelun. Kaikille jollain tapaa tuttu ilmiö: istutaan itsenäisyyspäivänä television ääressä ja arvostellaan sisään astuvien naisten pukuja, käsivarsia, jopa rintoja. Jos ei ole mitään kaunista sanottavaa, en sano mitään. Ja kas kummaa, aina löytyy jotain kaunista. Meistä jokaisesta. Sitten ehkä se tärkein lupaus. Jota on valitettavasti kaikista vaikeinta pitää. En vertaile lasteni kehoja heidän kuullen.  Niin he ovat erilaisia.

Tiedättekö mitä? Itselläkin on P A L J O N helpompi olla. Minut tähän sysäsi artikkeli suomalaisesta tutkimuksesta, missä käsiteltiin tyttöjen itsetuntoa ja suhdetta omaan kehoonsa. En enää tavoittanut tuota kyseistä artikkelia, mutta tuorettakin tutkimustietoa on. Sanoma oli jokseenkin: mitä vähemmän äiti kritisoi omaa tai muiden naisten vartaloa, mitä vähemmän kotona oltiin laihdutuskuureilla, sitä parempi itsetunto ja luontevampi suhtautuminen tytöillä oli omaan kehoonsa. Ei mitenkään yllättävää. Toki media ja yhteiskunta luovat tähän päivään oman pistävän leimansa ja ovat siinä missä perhe ja ystävyyssuhteetkin vaikuttamassa tyttäriemme itsetunnon ja kehonkuvan muodostumiseen. Tästä voi lukea enemmän esim. MLL:n rahoittamasta  kyselytutkimuksesta.

Paineita olla tietynlainen on aivan V A L T A V A S T I tänä päivänä. Niin tytöillä kuin pojillakin. Haluan omalta osaltani helpottaa tätä painetta. Jokainen meistä on kaunis ja arvokas sellaisenaan.

Pelakuut kuistilla

Jälleen huumaava tuoksu. Tuoksu, mikä tuoksuu ainoastaan syksyllä. Aurinkoisena, lämpimänä syysyaamuna. Sitä voisi jäädä nuuhkimaan ja siinä oleilemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Tuli niin mieleen Milano. Aamukahvit Duomon kupeessa.

Lupasin itselleni, etten siivoaisi koko ajan. Lupasin pitää vapaapäiviä. Nyt on nimittäin niin, että talo on tyhjä. Pikku-ukkelimme paineli rinta rottingilla päiväkotiin. Varmisteli, etten tule liian aikaisin hakemaan. Että ehtii nukkua päiväunet ja vielä leikkiä. Paljon. Ihanaa. Pieni-iso-miehenalku. Iloitkaamme tästä nyt.

Niin, se on äidillä taas kasvun paikka. Ei voi pitää kaikkia naruja ja lankoja ojennuksessa. Pitää alkaa luottamaan, että ne siivet siitä alkavat kantaa. Pitää totutella siihen, ettei tiedäkään ihan kaikkea, kaiken aikaa...

Nyt täytyy vähän aikaa saada tuijotella tätä omaa pientä yksikköä. Ja tehdä ratkaisut sen mukaan, miten itse kykenee ja selviää. Täytyy ikään kuin piirtää taas uudet rajat. Tai vahvistaa entisiä. 

Vielä jaksaa Pelakuut kukkia lämpimällä kuistilla. Pian täytyy niistäkin luopua. Hetkeksi.