Parempi äiti

Aika aikaansa kutakin. Pitää paikkansa. Monessa. Olen ollut suunnattoman onnekas. Ihan ensiksi näistä vuosista. Ihanista vuosista kotona. Kasvun äärellä. Tärkeänä ja tarpeellisena. Ihan jokainen päivä. Lyhyt aika minun elämässäni. Kuitenkin lasteni koko tähän astinen elämä. Olen äärettömän onnellinen, että olen jaksanut. Ainakin useimmiten. Että olen saanut olla. Että olen pystynyt. 

  

Tiedän olevani etuoikeutettu. Olen onnekas, että minulla on ollut mahdollisuus valita. Aina ei voi valita. Aina ei saa haluta. Syitä on monia. Ja ratkaisujakin on monia. Jokaisen perheen täytyy luovia oma väylänsä. Helppoa se ei ole. Neuvojia ja neuvoja kun on joka lähtöön...halusit tai et...mutta onneksi tässäkään asiassa ei ole olemassa absoluuttista totuutta. Jokaisen perheen täytyy tehdä omat ratkaisunsa. Ne, jotka kullekin parhaiten siinä hetkessä, siinä realismissa sopii. Minä en olisi halunnut valita toisin. Ja tämä on ollut meille hyvä näin. Mutta muistan aina hyvän ystäväni sanat. "Olen niin paljon parempi äiti, kun saan mennä välillä töihin". Ja se on ollut heille hyvä niin. Kerrassaan mahtavasti oivallettua elämän totuutta. Mikä sopii minulle, ei sovi automaattisesti kaikille muille.

Mutta....nyt on ollut I H A N A A palata töihin!!! Siis I H A N A A!!! Kaikesta haikeudesta huolimatta hymy on korvasta korvaan! Vanhemmuus on aika usein ristiriitojen aallokossa poukkoilua. Sitä odottaa, että lapset kasvavat ja samalla tuntee haikeaakin haikeamman läikähdyksen rinnan alla. Mutta nyt täytyy kertoa, että tämän lehden kääntäminen tässä hetkessä, on enimmäkseen tuntunut hyvältä ja oikealta. Eletään päiväkodin, koulun ja töiden välistä elämää.

Nautin taas työstäni. Mahtava huomata työn keskellä, miten olenkaan oikeassa ammatissa. Miten paljon pidän työstäni. Tätä kaikkea helpottaa tietenkin työkaverit. Huiput työkaverit. Ja appivanhemmat neljän kilometrin päässä. Korvaamatonta apua. Olen siis edelleen onnekas. Ja miten paljon virtaa tämä uusi elämänvaihe on minuun tuonut. Ja niin. Tunnen myös olevani niin paljon parempi äiti. Tässä hetkessä tästä kaikesta voi vaan iloita ja kiittää.

Vartalo

Tämä asia on pyörinyt mielessäni viime aikoina. Jostain syystä eteeni tuli eilen ystäväni Facebook-päivityksen kautta tämä Hope Avenue blogi-kirjoitus. Olen tätä samaista asiaa pyöritellyt jo vuosia. Kahden tytön äiti kun olen. 

Kun vanhin tyttäreni oli noin puolitoista vuotias, tein tietoisesti päätöksen. Lupasin itselleni, että lopetan oman kehoni ääneen arvostelun. Sen mitä me naiset varmaan kautta aikojen olemme peilin edessä tehneet. "Voi tätä läskiä, voi näitä reisiä, voi mikä leveä perä, kato mitkä allit...". Tiedän. Sorrun siihen joskus aikuisten kesken. Lupasin itselleni, että pyrin ennemmin ihailemaan itseäni peilin edessä kuin kritisoimaan. Omaan kehon ja aineenvaihdunnan, joka nyt ei ole tähän aikaan ihan se ihanne mallinen, langanlaiha siro...vaikka lyhyt ja normaalipainoinen olenkin. Paljon täytyy minun vaalia tervettä ruokavaliota, jotta kilot eivät ala karttua. Senkin lupasin tehdä oman terveyteni vuoksi. Lupasin itselleni, että lopetan laihdutuskuureista puhumisen. Raskauksien jälkeen erityisesti on ollut tarvetta syödä terveellisemmin, ei laihduttaa.  Lupasin itselleni, että lopetan myös muitten naisten (ja miesten) arvostelun. Kaikille jollain tapaa tuttu ilmiö: istutaan itsenäisyyspäivänä television ääressä ja arvostellaan sisään astuvien naisten pukuja, käsivarsia, jopa rintoja. Jos ei ole mitään kaunista sanottavaa, en sano mitään. Ja kas kummaa, aina löytyy jotain kaunista. Meistä jokaisesta. Sitten ehkä se tärkein lupaus. Jota on valitettavasti kaikista vaikeinta pitää. En vertaile lasteni kehoja heidän kuullen.  Niin he ovat erilaisia.

Tiedättekö mitä? Itselläkin on P A L J O N helpompi olla. Minut tähän sysäsi artikkeli suomalaisesta tutkimuksesta, missä käsiteltiin tyttöjen itsetuntoa ja suhdetta omaan kehoonsa. En enää tavoittanut tuota kyseistä artikkelia, mutta tuorettakin tutkimustietoa on. Sanoma oli jokseenkin: mitä vähemmän äiti kritisoi omaa tai muiden naisten vartaloa, mitä vähemmän kotona oltiin laihdutuskuureilla, sitä parempi itsetunto ja luontevampi suhtautuminen tytöillä oli omaan kehoonsa. Ei mitenkään yllättävää. Toki media ja yhteiskunta luovat tähän päivään oman pistävän leimansa ja ovat siinä missä perhe ja ystävyyssuhteetkin vaikuttamassa tyttäriemme itsetunnon ja kehonkuvan muodostumiseen. Tästä voi lukea enemmän esim. MLL:n rahoittamasta  kyselytutkimuksesta.

Paineita olla tietynlainen on aivan V A L T A V A S T I tänä päivänä. Niin tytöillä kuin pojillakin. Haluan omalta osaltani helpottaa tätä painetta. Jokainen meistä on kaunis ja arvokas sellaisenaan.

Pelakuut kuistilla

Jälleen huumaava tuoksu. Tuoksu, mikä tuoksuu ainoastaan syksyllä. Aurinkoisena, lämpimänä syysyaamuna. Sitä voisi jäädä nuuhkimaan ja siinä oleilemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Tuli niin mieleen Milano. Aamukahvit Duomon kupeessa.

Lupasin itselleni, etten siivoaisi koko ajan. Lupasin pitää vapaapäiviä. Nyt on nimittäin niin, että talo on tyhjä. Pikku-ukkelimme paineli rinta rottingilla päiväkotiin. Varmisteli, etten tule liian aikaisin hakemaan. Että ehtii nukkua päiväunet ja vielä leikkiä. Paljon. Ihanaa. Pieni-iso-miehenalku. Iloitkaamme tästä nyt.

Niin, se on äidillä taas kasvun paikka. Ei voi pitää kaikkia naruja ja lankoja ojennuksessa. Pitää alkaa luottamaan, että ne siivet siitä alkavat kantaa. Pitää totutella siihen, ettei tiedäkään ihan kaikkea, kaiken aikaa...

Nyt täytyy vähän aikaa saada tuijotella tätä omaa pientä yksikköä. Ja tehdä ratkaisut sen mukaan, miten itse kykenee ja selviää. Täytyy ikään kuin piirtää taas uudet rajat. Tai vahvistaa entisiä. 

Vielä jaksaa Pelakuut kukkia lämpimällä kuistilla. Pian täytyy niistäkin luopua. Hetkeksi.

Kesken

 

Joku asia tuppaa usein olemaan kesken. Viime aikoina moni asia on jäänyt kesken. Tai kokonaan tekemättä. Onhan sitä ollut kaikenlaista muuta, mihin se energia on mennyt. Mielessä ja kehossa. Toisaalta käsitöitä pitääkin koko ajan olla kesken kolme tahi neljä. Kun yksi työ mättää, voi hetken keskittyä muuhun. Ja sitten taas pääsee siinä toisessakin eteen päin. Sitä kun on on tottunut siihen, että on aikaansaapa ja toimelias. Niin sitten tämmöinen ihmeellinen kehtuuttaminen ja ryhtymisen vaikeus tuntuu oudolta.

Keskeneräistä se on tämä ihmisenäkin olo. Ja sen sietämistä. Itsensä kanssa toimeentulemista. Lähinnä. Jäi kesältä muutama kuva. Hyvää kahvia Ottenbyssä Långe Janin  kupeessa. Söpöinen rannekoru. Elokuiset syntymäpäivät. Jotain juttua olin näistä ajatellut. Mutta oli sekin jäänyt kesken.