Näytetään tekstit, joissa on tunniste EläMä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste EläMä. Näytä kaikki tekstit

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kurkistus




Kurkistus tulevaan. Uudelleen järjestäytymisvimmani sai vihdoin alun. Pitkään olen kieriskellyt monenlaisen aloittamisen vaikeuden tuskissa. Ei huvita se. Ei huvita tämä. Mutta sisäinen tunne vaatii tekemään. Jotain. Ympäristön järjestelyistä on tietenkin helpointa aloittaa...useampi huone on kokenut uuden järjestyksen...Erityisesti eteisestä pidän. Sen valosta. Hieman on vielä yksityiskohdat kesken, mutta tässä kurkistus...








Vanha Raahen Unileton venevajasta löytynyt tuoli sai uuden paikan. Elämä saa näkyä.




Sisäinen uudelleenjärjestäytyminen onkin ehkä pidempi tie. Kurkistus tulevaan. Innostus. Haikeus. Odotus. Tuuli puhalsi purjeen terassilla kulmista auki. Vapaus. Tai ehkä sittenkin...irti päästämistä... Eteen päin katsomista. Luopuminen. Josta viimein koittaa vapaus. Kun ymmärtää luopumisen tärkeyden. Vastaanpanematta. Elämä on luopumista. Ajanjaksojen päättymistä. Uusia alkuja. Uusia mahdollisuuksia. Haikeaakin se on. Vaikka myös kovin odotettua. Mielenmaisema ei muutu hetkessä. Joskus se ottaa aikaa. Ja joskus se aika tuntuu melkein liian pitkältä. Mutta ehkä sillekin pitää vaan antautua. Hyväksyä. Kunhan ei jää tuleen makaamaan...valoa kohti kannattaa pyrkiä.




tiistai 14. toukokuuta 2013

Äitiydestä



Äitienpäivä kirvoitti muutamia ajatuksia äitiydestä ja lapsen kanssa elämisestä ylipäätään. Eikä pelkästään äitienpäivä. Hyvä jälleen muistaa tärkeitä asioita.

Äitiys on mielentila. Joku Facebook ystäväni kirjoitti sunnuntaina äitienpäivänä, että äitiys on mielentila. Se oli hyvin kirjoitettu. Äitiys on mielentila. Se ei riipu siitä, onko lapsi oma vai ei. Ei tarvitse olla edes lapsia, osatakseen olla äidillinen. Äiti. Ja meistä kaikista ei ole äidiksi asti, vaikka kuinka haluaisi ja toivoisi. Siis vaikka olisikin lapsi tai lapsia. Kaikki me äidit teemme parhaamme. Kukin omien kykyjen mukaan. Useimmiten se on riitävän hyvää äitiyttä. Mutta aina oma äiti ei ole se paras äiti. Ehkä lapsen sydämessä. Mutta joskus parasta äitiyttä saa jostain muualta. Sijäisäidiltä, sukulaiselta, naapurin äidiltä. 




Aito läsnäolo. Siinäpä se. Se ei ole sitä tietenkään, että 24/7 on koko ajan lapsen aivoituksia varten. Pinnistellen. Silmät päästä pullistellen. Barbeilla leikkimistä. Eihän kukaan sellaista jaksa. Eikä ole tarkoituskaan. Mutta läsnäoloa lapsi tarvitsee. Niitä hetkiä arjessa, kun äidillä tai isällä ei ole kiire. Vaan on aikaa pysähtyä ja kuunnella. Myös aikaa asettaa rajoja. Joskus aika tiukastikin.. Aikaa nauraa, itkeä tai vaan olla. Tai lukea. Tai leikkiä. Olla aidosti kiinstunut siitä, mitä lapsi tekee. Mitä lapsi ajattelee.Nähdä hetkittäin elämää lapsen silmin. Lapsen lähtökohdista. Se ei aina ole helppoa. Varsinkin jos on itse jäänyt paitsi. Sitä saattaa olla sellainen olo, että koko ajan olen antanut, mutta silti se lapsen ehdoilla kuluva hetki on jäänyt puuttumaan. Ja taas lempiaiheeseeni - On vaikeinta antaa lapselle se, mistä itse on jäänyt paitsi. Hmmm....ja tästä innoittuneena mielessäni häivähti ymmärrys siitä, että mitä haastavampi lapsi (ts mitä vaikeampaa on) sitä enemmän lapsi tarvitsee aitoa läsnäoloa. Mitä enemmän jaksat olla läsnä, sitä helpommin tavoitat lapsen. Niin, helpoksi tätä ei saa sitten millään konstin väännettyä....
 

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Ihmettä ihmetellen


Jo ennen kuin synnyit
kuuntelin äänesi helinää
jousen kimmahtelua tähdistössä,
musiikkia sinun sormiesi päistä,
joihin joku on puhaltanut aallokon
Nyt näen kynsien pienet puolikuut,
autereen henkäilyn järven pinnalla,
jalkapohjien pilvet
sivelen silmillä pienen maailman vuoria ja laaksoja,
korvalehden nukka loistaa valossa
ja meitä ympäröi vahva elävä hiljaisuus

- Hannele Huovi -


Ei sitä voi kuin ihmetellä. Pientä, kaunista ja haurasta uutta elämää. Ja silti niin väkevää. Että ei meinaa sanoja löytää. Ihan mykistyy taasen uuden elämän edessä. Kyllä on minua ja perhettäni siunattu paljolla. Sitä ei sovi koskaan unohtaa. Kaksi uutta serkkua. Pientä ja ihanaa. Tervetuloa maailmaan kaunis uusi pieni ihminen. Elämä odottaa sinua. Olet rakas heti alkuusi.








maanantai 18. maaliskuuta 2013

Rakkaus



Minut johdatettiin tärkeän asian ääreen.  Näin koen. Näin tunnen. En enää muista, kuinka se tapahtui. Mutta löysin itseni lukemasta hyvin koskettavia sanoja. Kaunis, kaunis blogi. Kaunis ja tärkeä. Niin rakkautta täynnä. Surusta huolimatta. Elämän karuudesta huolimatta. Luettuani yhdeltä istumalta kaiken. Kirkkaana mielessäni oli kiitos. Kiitollisuus siitä, että minut johdatettiin niiden ajatusten äärelle. Huomaamaan ja muistamaan sen, mikä elämässä on kaikista tärkeintä. Rakkaus.  Nuo sanat ja kauniit kuvat. Rakkauden lempeät kasvot. Pyyteettömät. Avoimet. Vastaanottavat. Rakkaus kantaa. Ja sitten taas kiitollisuus. Kiitollisuus kaikesta siitä hyvästä, mitä on omassa elämässä saanut. Kaikesta hyvästä. Jota kuitenkin on paljon. Enemmän kuin ehdimme huomata.







 Jokainen elämä on kaunis.


sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kaunis pieni ihminen

Uuden elämän äärellä. Ihmeen edessä. Kaunis on pieni uusi ihminen. Rakastettu jo ennen syntymää. Mitään ei lapsi tarvitse enemmän kuin rakkautta. Ja mitään ei äiti toivo enempää. Kuin että rakkaus kantaa.



Rakkaus lapseen pitää sisällään niin paljon. Sen tulisi olla hyväksyvä. Sen tulisi olla luja ja oikeudenmukainen. Hellä ja lohdullinen. Tarpeen tullen tiukka ja turvallinen. 



Hyvä itsetunto. Se on jotain mitä omille lapsilleen toivoo. Terve, joustava, murenematon itsetunto. Itsetunto, joka tuntee omat rajat ja osaa pitää niistä kiinni. Itsetunto, mikä huokuu hyväksyntää. Hyväksyminen. Se on melko lailla vaikea kysymys. Törmään siihen tämän tästä. Mikä on hyväksyttävää käytöstä lapselta. Ja mitä luonteen piirteitä meidän vaan täytyisi lapsessa hyväksyä. Kun on tempperamenttinen lapsi. Ja samalla arka ja pelokaskin. Kun uudet asiat tuntuvat ylitsepääsemättömän jännittäviltä. Kun paitakin tuntuu aina olevan rutussa ja sukan saumat painavat varpaita. Silloin sekä lapsi että vanhempi törmäävät hyväksymisen muuriin. Muurilta se joskus tuntuu. Välillä on äärimmäisen vaikeaa luovia omaa tietä tuon muurin lävitse. Hyväksyä lapsen tuliset ja vieläkin tulisemmat tunteet. Ja kärsivällisesti tarjota keinoja tunteiden hallintaan ja ilmaisuun sopivalla voimakkuudella. Voin kertoa. Ei todellakaan aina niin helppoa. Eikä sitä helpota odotukset. Omat ja ihmisten. Yllättävän tiukassa istuvat käsitykset hyvästä käytöksestä. Erityisesti tyttölapsille sopivasta käyttäytymisestä. Miten lapsi saa missäkin tilanteessa käyttäytyä. Saako vieraalle lähestyvälle tädille kääntää selän ja hautautua äidin hameen helmaan ja huutaa. Saako syntymäpäivillä huutaa ja karjua, kun sukulaisjoukko alkaa laulaa paljon onnea. Kun se keskipisteenä olo on hieman liian paljon. Saako aamulla saada raivarit ja vemputtaa loputtomasti rukkasista ja haalarin hihojen pituudestas. Koska itseasiassa päiväkotiin meno tuntuu juuri tänä aamuna vähän liian paljolta. Saako kouluun lähtiessä vetkuttaa tappiin asti tukan laitosta. Koska itse asiassa jännittää, tuleeko kaveri ajoissa hakemaan. Koska jännittää ehtiikö kouluun. Tämän tästä saa kuulla hyvää tarkoittavia neuvoja. Silmät pyörien ihmettelviä lausahduksia siitä mitä murrosikä tuleekaan olemaan. Tuimia katseita. Ja kyllä itsekin haluaisin, että lapseni oppisivat eri tilanteisiin sopivaa hyvää käytöstä. Niin. Ajan kanssa. Toivon että ajan kanssa opitaan. Ja muuriakin vaikeampaa on jälleen kerran kohdata oma kykenemättömyys kestää ja sietää tuota räjähtelevää pientä pakkausta. Ei löydy lapsesta nappia, jolla hänet saisi hetkessä muuttumaan. Enkä vielä ole löytänyt lihatiskiä, missä myytäisiin kilometrin mittaisia lehmänhermoja. Niitä välillä kaipaisin. Ja miten ihanaa on silloin, kun huomaa  lapsen päässeen jossain asiassa eteen päin. Mikä riemu. Kun huomaa, että lapsi kasvaa ja oppii ja luottaa itseensä. Mikään ei ole myrskyn jälkeen palkitsevampaa.

Mutta. Päivän hyvään tunnelmaan palatakseni. Pieni uusi elämä. Kaunis. Ihme. Kaikkea hyvää elämääsi. Ja rakkautta. Yltäkyllin rakkautta.