Kasvattaminen on...tai kasvaminen on...se on...se on joskus hirveän vaikeaa. Ja vaikeinta siinä on se, että kun ymmärtäisi itseään niissä vaikeissa tilanteissa edes vähän. Saisi edes vähän kiinni siitä, miksi toimii niin kuin toimii. Ei se aina se uhma.. tai siis lapsen kehityshaasteet... nosta omia niskavilloja pystyyn. Ei. Ei sen lapsen käyttäytymisen kohtaaminen ole aina vaikeaa. Vaikeaa on kohdata se oma pimeä puoli silloin, kun pitäisi olla jotain ihan muuta. Kauheaa on kun oma lapsi ärsyttää niin ettei meinaa kestää katsoa. Ja kun saisi kiinni jostain sellaisesta...omassa toiminnassa...omissa ajatuskuvioissa...jossain...kun saisi kiinni, tunnistaisi jotain, sitten pystyisi oikeasti muuttamaan tai muuttumaan. Ja sitten kun saisi sen voiman siihen muutoksen vääntöön itsessään. Ja niin tuhannesti kun on päättänyt toimia toisin ja sitten. Sitten kuin vierestä katsoisi vierasta ihmistä. Joka puhuu ihan mitä sattuu ja tekee ihan mitä sattuu. Ja raivo päässä. Se suhahtelee hampaiden välistä ja korvista. Sauhuten.
Olen melko vakuuttunut yhdestä asiasta. Olen tämän havainnut niin oman työni kautta kuin omaa vanhemmuttani pohtiessa. On kaikkein vaikeinta antaa omalle lapselle se, mistä itse on jäänyt paitsi. Enkä nyt tarkoita materiaa. Sitä jotain ja sen puuttumista on hurjan vaikea tunnistaa itsessään. Saati tunnustaa, saati sallia omalle lapselle. Mutta kun tämän oivaltaa ja pystyy jostain siihen muutoksen voimaan. Toimii toisin oman lapsen kohdalla. Sallii lapselleen jotain sellaista tunnetta tai tunteita, mitkä eivät itselle ole olleet sallittuja tai mahdollisia. Silloin saa myös itse. Silloin pääsee osalliseksi myös itse siitä jostain. Ja joskus sitä tietysti voisi päästää itsensä pikkuisen vähemmällä analysoinnilla. Sekin voisi joskus helpottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti