Valoa kohti

Heräsin eilen siihen todellisuuteen, että valoa alkaa näkyä päivä päivältä enemmän. Eilen hiihtoloman viimeisenä päivänä aurinko helli erityisesti väsynyttä mieltä. On sillä ihmeen parantava voima. Valolla. 

Viikon loppuun tiivistyi koko pitkän ja pimeän talven väsymys. Ja sitten valo. Auringon valo. Ja ystävästä loistava valo. Elvyttävä valo. Ihanan tervehdyttävä keskustelu. Teeskentelemätöntä ymmärtämistä.

 Jälleen joudun muistuttamaan itseäni sisäisestä kiireestä. Ja kaiken pahanmielen perustasta - suorittamisesta - Tuo kavala sudenkuoppa. Hiipii luokse vähin äänin. Ei anna kuulua itsestään. Ennen kuin on suut silmät täynnä suorittamista. Huomaa suorittavansa niitäkin asioita, jotka tuovat iloa. Ja suorittaminenkos jos mikä on tehokas ilon karkoittaja. Tiukan paikan tullen suorittaminen tuo tietysti turvaa. Sitä kun on tekijä luonteeltaan. Mitä väsyneempi sitä helpommin lipsahtaa suorittamisen ansaan. Ja mitä enemmän suorittaa sitä uupuneemmaksi tulee. Suorittaminen ja kontrollointi. En tykkää. Ei se ole järjestys ja ylläpito se, mikä todella onnelliseksi tekee. Vaikka saan kyllä nauttia ja tykätä siisteydestä. Toivon että oppisin kuuntelemaan itseäni. Ja läheisiäni. Kuuntelemaan ja kuulemaan omat ja heidän tarpeensa. Siinä on jo aika paljon. Ja siinä se elämän onni tällä hetkellä piilee. Luulen.

Kiitollisuuspäiväkirja tuntui perin vaikealta. Hvyin nukutun yön jälkeen huomattavasti helpompaa. Ei liene vaikea arvata, mitä se tänään on. Valo. Valo. Valo.