Elämän karikot osa 1

Ajattelen, että ilo ja onni asuu ihmissuhteissa. Perheessä, läheisissä, ystävissä. Toisinaan ilo kuplii yksinollessa. Mutta harvoin kovin pitkään. Ajoittain kärsin liiasta avoimuudesta. Joskus unohdan, ettei se ole kaikkien lähtökohta kohtaamiselle. Jokainen meistä suojelee sisintään jollain. Ilmenemismuodot vaihtelevat. Suuri kasvunpaikkani on ollut oppia sanomaan ei. Tämä ei kuulu sinulle, tämä kuuluu vain minulle. Silloin kun tulee suojella sisintään. Avoimuus ei tarkoita kaiken antamista kaiken aikaa. Omaa tapaa olla onnellinen ja tuntea iloa, on lupa etsiä. Joskus se tarkoittaa myös sitä, että vetää rajan. Joskus se piileekin siinä, että ottaa välimatkaa happamuuteen. Niihin ihmissuhteisiin, joissa kerta toisensa jälkeen jää kitkerä maku suuhun. Kauempaa katsoessa pystyy ehkä ymmärtämään ja lopulta hymyilemäänkin.

Elämään kuuluvat säröt ja sirpaleet. Mutta ei se, mitä elämässä tapahtuu tai eteen tule. Vaan se, miten siihen asennoituu ja miten ponnistaa eteen päin. Ja onneksi happamuuteenkin autta hymy!

Yön tullen 

minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhasa 

ja minä seison pimeässä.

Kuule tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

-Edith Södergran-

Tämä runo on pyörinyt mielessäni. Ehkä sillä on merkityksensä tähän hetkeen. Ja joku toinen hetki merkitys on toinen...kaunis se on joka tapauksessa.