Kiire

Kaksi vuotiaalla ei ole koskaan kiire. Paitsi leikkimään. Tai kerhoon. Kaksi vuotias ei ymmärrä miksi muilla on kiire. Miksi pitää vaan pukea ja lähteä, vaikka on juuri aloittanut mielenkiintoisen tutkimusmatkan pikku-traktoreiden ja puuhamiesten maailmaan...minulla on liian kiire. Kiire viemään, tuomaan, hakemaan. Kiire kauppaan, kiire ulos, kiire laittamaan ruokaa tai kiire vessaan. Mistä  se kiire tulee? Aikataulut. Pahuksen aikataulut. Koulusta ei voi myöhästyä, ei liioin esikoulun retkeltä suklaatehtaalle (nam). Sitten on se sisäinen kiire. Mikä on usein vielä aikataulujakin pahempi. Kiire pedata vuoteet, kiire valmistaa aamupalaa, kiire harjata hampaa, täytyy siivota, täytyy tyhjentää astianpesukone, täytyy laittaa ruokaa, täytyy, täytyy, täytyy ehtiä, ennen kuin....huoooohhhh.....

Joka päivä joudun tietoisesti muistuttamaan itseäni sisäisestä kiireestä. Muistuttamaan, että sisäinen kiire ei ole itse tarkoitus. Sisäistä kiirettä vastaan tulee taistella. Se pilaa päivän. Varmasti. Pienellä lapsella on hetkessä elämisen taito. Missä vaiheessa se katoaa? Mistähän sen taas löytäisi? Ainakin hetkittäin. Sisältä päin kaiketi...

Ps. Pieniä varpaita ja niskavilloja ei koskaan voi kuvata liikaa...pitäydyn muuten iphonelaatuisissa valokuvissa (sarjassa kokeiltavia asioita; puhelinkuvablogi...), kunnes eteeni jossain kaupassa tupsahtaa kätevä, pieni, arjessa helposti mukana kulkeva, näppärä järkkäri..... ;-)