Puhelin

Puhelin tuo kätevä hyödyke. Ennen puhelin oli puheluita varten. Nykyään sillä toimitetaan paaaaljon muutakin. Puhelin on myös pakoväline. Käyn ihan vain vilkaisemassa, mitä facessa....ihan vain kurkkaan sähköpostit...ai niin, mikäs se olikaan sen kaupan osoite ja aukiolo...siinä ikään kuin saa hetken ihan itselleen, kun uppoutuu sekunneiksi, joskus minuuteiksi puhelimeen. Ei aina niin hyvä asia. Ei ollenkaan. Joskus enemmän kuin tarpeellinen. Sitten on se asia, mikä harmittaa ja osittain huolettaa. Nimittäin se kun erehdyt puhelimella oikeasti puhumaan. Silloin on yleensä välittömästi pystyssä jonkin sortin toinenmaailmansota. Tai vähintäänkin pissahätä. Ei se vilkaisu, mutta se puhuminen. Ja selitä siinä sitten ihmisille, että en pysty päivällä juurikaan puhumaan puhelimessa. MITEN NIIN ET PYSTY. Sähän olet päivät pitkät kotona...Niin mutta kun siitä ei tule mitään. Muuta kuin paha mieli kaikille. No puhutaan illalla. No kun tuota...anteeksi mutta iltaisin olen usein niin lopen väsynyt, että puhelimessa puhuminen on ihan totta viimeinen asia mikä tulee mieleen. Itsekästä?!? Ehkä, mutta näin se menee. Iltaisin ennen lasten nukkumaanmenoaikaa (se ihmeellisen nopeasti sujahtava aika miehen tultua kotiin töistä...) voi olla pieni mahdollisuus, että muistaa soittaa takaisin. Vessasta. Vessa on paikka jossa saa olla jokseenkin rauhassa, jos toinen viihdyttäjä on paikalla...Ovi lukkoon ja puhuu hiljaisella.

Kiitos ja anteeksi ystävät ja tutut. Kyllä tämäkin elämän vaihe sitten joskus helpottaa. Kiitos kun jaksatte.