Luonne kypsyy

On asioita. Joita on nähtävästi kypsyteltävä. Useampia vuosia. Yksi tälläinen asia oli murtomaahiihto. Kaksikymmenmtä vuotta. Enkä ollut koskenutkaan suksiin. Paitsi lasten suksiin. Viime talvena rakas mieheni osti minulle sukset. Ja voih! Mitkä maisemat. Mikä tunne. Tyylistä viis (ja tekniikasta), vauhdista puhumattakaan. Mutta löysin hiihdon. Niin, kaksikymmentä vuotta. Ja sitten se aukesi. Neulominen. Pitkään olin jo mielessäni miettinyt, että koska  miloin. Milloin on aika osaa neulepuikot. Ja se aika tuli nyt. 

Neulominen on monikerroksellista. Heitin puolihuolimattoman hauskan ilmaan. Että olen kypsytellyt luonnettani parikymmentä vuotta neulomiselle. Ja tavallaan se on niin. Huomaan nyt neuloessani, että suhtautumiseni on erilaista. Nuorena en niinkään piitannut jos virheitä tuli. Purkaminen oli. I-KÄ-VÄÄ. Nopeus ja voima korvatkoon ne. Ajattelin, ei niitä kukaan huomaa kun on tuottelias. Ja jos katsoo toisesta kulmasta. Tottahan sekin on. Tavallaan. Nyt haluan nimen omaan korjata virheet. Haluan, että jälki on hyvää. Katsoi kudinta mistä kulmasta tahansa. Nyt osaan myös lukea neulosta. Ennen pidin sitä hurjan vaikeana. Vaikeana hahmottaa. Saas nähdä kaivanko jonkin ajan kuluttua myös ompelukoneen esille...no hei....hauskuudella on rajansa...vaikka mistäs sitä ikinä tietää?!?!?!