Joulu. Olen aina pitänyt joulusta. Joulun tunnelmasta. Joulun tuoksuista. Antamisen ja saamisen ilosta. Valon juhlasta keskellä pimeintä talvea. Minulle joulu alkaa jo marraskuussa ja nuuttina kerätään viimeiset koristeet. Joulu on pieniä ajatuksia arjen keskellä. Odottamista. Valmisteluja. Huomaan, että vuosi vuodelta jouluun liittyvä vähemmän "to do" -listoja. "Pakko tehdä" - ajatuksia. Vähemmän ostelua. Todella paljon vähemmän pakonomaista siivoamista. Vähemmän stressiä. Mutta minä kai olen jouluihminen. Pidän joulun laittamisesta. Mutta vältän pakkoa. Myös joulumielen pakottamista.
Erityisesti tänä joulun aikana olen ajatuksissani kulkeutunut miettimään, mitä tuo joulun tunnelma minulle juuri nyt merkitsee. Mitä toivon? Mitä odotan? Jouluun usein liittyy niin paljon erilaisia toiveita ja odotuksia. Tiedostamattomia ja tiedostettuja. Juuri nyt toivon pysähtymistä. Arjen hidastumista. Kaiken hyvän jakamista, mistä itse olen osalliseksi päässyt.
Lasten riemu. Päiväunet yhteisen torkkupeiton alla. Glögilasi ja vihreät kuulat. Toivon, että hetken voi mieli levähtää. Hetken viivähtää valon äärellä.
Arkihuolesi kaikki heitä,
mieles' nuorena nousta suo!
Armas joulu jo kutsuu meitä
taasen muistojen suurten luo.
Kylmä voisko nyt olla kellä,
talven säästä kun tuoksahtaa
lämmin leuto ja henkäys hellä,
rinnan jäitä mi liuottaa?
Syttyi siunattu joulutähti
yöhön maailman raskaaseen,
hohde määrätön siitä lähti,
viel on auvona ihmisten;
kun se loistavi lasten teille,
päilyy järvet ja kukkii haat,
kuusen kirkkahan luona heille
siintää onnelan kaukomaat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti