Marraskuu. Mitä tapahtuikaan lokakuulle? Se vaan. Se vaan meni. Joutuisasti. Nauttien siitä uudesta sisäisestä energiasta, mitä olen tästä uudesta vaiheesta saanut. Työstä. Lasten kasvusta. Kyllähän se on väsyttänytkin. Mutta. Mutta kun suurinpiirtein kaikki on nyt hyvin. Elämä on hyvää. Iloitsen niin kovin tästä. Kaikestä tästä, mitä nyt on.
Jälkiviisaus ei ole kovin järkevää. Mutta täytyy todeta, että taaksepäin katsoessa näen väsyneen alakuloisen naisen hahmon. Ehkä jopa hieman masentuneen naisen. Sitä on vaikea myöntää. Mutta ehkä se kuitenkin oli sitä. Mielessäni on muutaman ystäväni ajatuksia masennuksesta. Se ei aina näy päälle päin. Se ei aina tarkoita sitä, ettei pääsisi sängystä ylös. Se ei aina tarkoita sitä, ettei pystyisi hymyilemään ihmisiä kohdatessa. Se on joskus se pohjaton kuilu, joka vaatii täyttymistään. Se onneton tila kun tuntuu, ettei mikään riitä. Mikään ei saa onnelliseksi Ei vaikka kuinka tietäisi onnen olevan tässä. Se on joskus näkymätöntä. Myös masentuneelle itselleen. Ja vasta jälkeen päin sen huomaa.
Minä rakastan työtäni. R A K A S T A N lapsiani. Ja miestäni. Yhdessä nämä kaikki saavat minut onnelliseksi. Olen taas elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti