Kun noin kuukausi sitten sain jälleen puhelun lääkäriltä. Se oli tietenkin myös helpotus. Tiesinhän jo, että pian toinenkin lapseni on jälleen terve. Mutta sitten tuli suunnaton suru. Suru vuosienkin takaa. Miksi? Miksi juuri minun lapseni? Tiesin kaikki faktat. Ja olin toki tyytväinenja helpottunutkin. Että diagnoosi saadaan näinkin varhain pienelle miehen alulle. Se helpottaa monia asioita. Mutta surun tunteita ei voinutkaan pyyhkiä sillä tiedolla. Valtavasti oloani helpotti rakas ystäväni, joka ymmärsi suruni. "Tosi tyhmää ja ankeeta" luki viestissä. Niin se on. Tyhmää ja ankeeta. Oli gluteeniton elämä tuttua tai tuntematonta.
Mutta onneksi elämä kantaa. Gluteenittomana erityisesti. Surukin väistyy. Kun sille antaa tilaa. Ja pystyy jälleen huomaamaan ne elämän postiiviset kannattajat. Ja onneksi keliakia on sairaus, jota pystyy hoitamaan. Se ei näy päälle, eikä sitä tarvitse lääkitä. Riittää kun syö oikein. Silloin on terve. Ihan terve!
.jpg)
.jpg)


Ei kommentteja:
Lähetä kommentti