Pelakuut kuistilla

Jälleen huumaava tuoksu. Tuoksu, mikä tuoksuu ainoastaan syksyllä. Aurinkoisena, lämpimänä syysyaamuna. Sitä voisi jäädä nuuhkimaan ja siinä oleilemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Tuli niin mieleen Milano. Aamukahvit Duomon kupeessa.

Lupasin itselleni, etten siivoaisi koko ajan. Lupasin pitää vapaapäiviä. Nyt on nimittäin niin, että talo on tyhjä. Pikku-ukkelimme paineli rinta rottingilla päiväkotiin. Varmisteli, etten tule liian aikaisin hakemaan. Että ehtii nukkua päiväunet ja vielä leikkiä. Paljon. Ihanaa. Pieni-iso-miehenalku. Iloitkaamme tästä nyt.

Niin, se on äidillä taas kasvun paikka. Ei voi pitää kaikkia naruja ja lankoja ojennuksessa. Pitää alkaa luottamaan, että ne siivet siitä alkavat kantaa. Pitää totutella siihen, ettei tiedäkään ihan kaikkea, kaiken aikaa...

Nyt täytyy vähän aikaa saada tuijotella tätä omaa pientä yksikköä. Ja tehdä ratkaisut sen mukaan, miten itse kykenee ja selviää. Täytyy ikään kuin piirtää taas uudet rajat. Tai vahvistaa entisiä. 

Vielä jaksaa Pelakuut kukkia lämpimällä kuistilla. Pian täytyy niistäkin luopua. Hetkeksi.