Kaunis pieni ihminen

Uuden elämän äärellä. Ihmeen edessä. Kaunis on pieni uusi ihminen. Rakastettu jo ennen syntymää. Mitään ei lapsi tarvitse enemmän kuin rakkautta. Ja mitään ei äiti toivo enempää. Kuin että rakkaus kantaa.

 

Rakkaus lapseen pitää sisällään niin paljon. Sen tulisi olla hyväksyvä. Sen tulisi olla luja ja oikeudenmukainen. Hellä ja lohdullinen. Tarpeen tullen tiukka ja turvallinen. 

Hyvä itsetunto. Se on jotain mitä omille lapsilleen toivoo. Terve, joustava, murenematon itsetunto. Itsetunto, joka tuntee omat rajat ja osaa pitää niistä kiinni. Itsetunto, mikä huokuu hyväksyntää. Hyväksyminen. Se on melko lailla vaikea kysymys. Törmään siihen tämän tästä. Mikä on hyväksyttävää käytöstä lapselta. Ja mitä luonteen piirteitä meidän vaan täytyisi lapsessa hyväksyä. Kun on tempperamenttinen lapsi. Ja samalla arka ja pelokaskin. Kun uudet asiat tuntuvat ylitsepääsemättömän jännittäviltä. Kun paitakin tuntuu aina olevan rutussa ja sukan saumat painavat varpaita. Silloin sekä lapsi että vanhempi törmäävät hyväksymisen muuriin. Muurilta se joskus tuntuu. Välillä on äärimmäisen vaikeaa luovia omaa tietä tuon muurin lävitse. Hyväksyä lapsen tuliset ja vieläkin tulisemmat tunteet. Ja kärsivällisesti tarjota keinoja tunteiden hallintaan ja ilmaisuun sopivalla voimakkuudella. Voin kertoa. Ei todellakaan aina niin helppoa. Eikä sitä helpota odotukset. Omat ja ihmisten. Yllättävän tiukassa istuvat käsitykset hyvästä käytöksestä. Erityisesti tyttölapsille sopivasta käyttäytymisestä. Miten lapsi saa missäkin tilanteessa käyttäytyä. Saako vieraalle lähestyvälle tädille kääntää selän ja hautautua äidin hameen helmaan ja huutaa. Saako syntymäpäivillä huutaa ja karjua, kun sukulaisjoukko alkaa laulaa paljon onnea. Kun se keskipisteenä olo on hieman liian paljon. Saako aamulla saada raivarit ja vemputtaa loputtomasti rukkasista ja haalarin hihojen pituudestas. Koska itseasiassa päiväkotiin meno tuntuu juuri tänä aamuna vähän liian paljolta. Saako kouluun lähtiessä vetkuttaa tappiin asti tukan laitosta. Koska itse asiassa jännittää, tuleeko kaveri ajoissa hakemaan. Koska jännittää ehtiikö kouluun. Tämän tästä saa kuulla hyvää tarkoittavia neuvoja. Silmät pyörien ihmettelviä lausahduksia siitä mitä murrosikä tuleekaan olemaan. Tuimia katseita. Ja kyllä itsekin haluaisin, että lapseni oppisivat eri tilanteisiin sopivaa hyvää käytöstä. Niin. Ajan kanssa. Toivon että ajan kanssa opitaan. Ja muuriakin vaikeampaa on jälleen kerran kohdata oma kykenemättömyys kestää ja sietää tuota räjähtelevää pientä pakkausta. Ei löydy lapsesta nappia, jolla hänet saisi hetkessä muuttumaan. Enkä vielä ole löytänyt lihatiskiä, missä myytäisiin kilometrin mittaisia lehmänhermoja. Niitä välillä kaipaisin. Ja miten ihanaa on silloin, kun huomaa  lapsen päässeen jossain asiassa eteen päin. Mikä riemu. Kun huomaa, että lapsi kasvaa ja oppii ja luottaa itseensä. Mikään ei ole myrskyn jälkeen palkitsevampaa.

Mutta. Päivän hyvään tunnelmaan palatakseni. Pieni uusi elämä. Kaunis. Ihme. Kaikkea hyvää elämääsi. Ja rakkautta. Yltäkyllin rakkautta.