Ajan viemää

Ruuhkavuodet. Jollain tapaa niin konkreettisesti sivaltaen huomaan ja tajuan mistä on kyse. Ei mitään ihmeellistä. Ja kuitenkin kaikkea. Paljon. Ja kiihtyvällä tahdilla. Paljon on aikeita ja ajatuksia. Ja enimmäkseen ei ehdi oikein edes ajatella. Asiat vaan tapahtuvat. Sitä mukaa kun ne tapahtuvat. Toisaalta se on hetkessä elämistä. Toisaalta tunne on ajoittain hallitsematon. Arki vie minua. Ja viikonloput ovat niin lyhyitä. Aikamoista taiteilua, jotta tulee pidettyä huolta kaikkien tarpeista ja toiveista. Ja niistä velvollisuuksista. Niin kuin töissä käymisestä. Kaikki palaset kuitenkin loksahtelevat melko usein melko hyvin paikoilleen. Aikatauluja on.

Ja aina ei ehdi, eikä jaksa kaikkea mitä haluaisi. Sitten on valittava se, mitä jaksaa ja mihin pystyy. Valintoja on elämä täynnä. Ei aina niin mieluisia. Sillä hetkellä. Mutta lopuksi kuitenkin tarpeellisia. Pieniä ja isoja valintoja. Kokonaisuus syntyy niin monesta osasta. Monesta palasesta. Jokaisen henkilökohtainen kokonaisuus. Suuremmista kokonaisuuksista puhumattakaan. Välillä tuntuu, että pienet palaset, ne pienet valinnat, ovat niitä kaikkein tärkeimpiä. Niitä, joista kumpuaa ilo ja onni. Tyytyväisyys ja hyvä olo. Ne arjen pienet hetket, jolloin voi päättää. Nyt istun hetken tämä ihana lapsi sylissäni. Nyt juoksen tuohon auringonpaisteeseen. Nyt laitan viestin ystävälle. Nyt suutelen. Nyt.